Vietin syystalvella kuukauden suljetulla osastolla, jonne lopulta menin vapaaehtoisesti. Syksyn mittaan kirjoittelin jonkin verran päiväkirjaa. Kotiin palattuani luin tekstejä ja huomasin miten pahassa tilanteessa olin ollut. Tahdon nyt lainata tähän katkelmia kyseisestä päiväkirjasta nimeltään Diary Uncensored. Tämä siksi, että joku masentunut lukija voisi ehkä huomata, ettei ole ainoa ja että joku mielenterveysongelmista tietämätön voisi saada kirjoituksistani jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä psyykkinen romahdus tarkoittaa. 

19. syyskuuta 2005, 18:25:52

"...siltä varalta että joku lukee tämän mun kuoleman jälkeen, ettei kukaan syytä itseään. Mulla on omat ahdistukseni ja pelkoni. Ja mulla on ollut todella vaikeaa nyt noin 2 viikkoa mutta sitä kukaan ei tiedä. Pari viikkoa sitten mietin sitä mistä olen muillekin usein puhunut, että kun mulla on pakkomielle että mun täytyy hävittää mun vanhoja päiväkirjoja ja muuta sellaista, ettei ihmiset lue niitä mun kuoleman jälkeen ja pahimmassa tapauksessa julkaise kirjaa mun elämästä. Voin mennä hautaan luuserina ja sekopäänä, mutta en tahdo jättää pahimpia kirjoituksiani jälkeeni. Olen jo aiheuttanut elämässä pelkkää sotkua, enkä tahdo jättää enempää sotkua jälkeeni. Ja vaikka elämä jatkuisikin, toivon ainakin, niin on vapauttavaa päästää menneisyyden haamuista eroon hävittämällä todisteita siitä, että menneisyyttä on koskaan ollutkaan. Pari viikkoa sitten aloin viimeinkin suunnitelmasta tekoihin, muka "siivosin" koko yön. Ja tavallaanhan mä siivosinkin. Roskaa tuli 3 pussia täyteen. Ja tänä yönä on pakko jatkaa siivousta, siltä varalta että viimeinen niitti tulee yllättäen. Mieleen tuli tosiaan ajatus: "Mulla on kolme vaihtoehtoa. a) Elämä jatkuu b) Elämä ei jatku ja c) Elämä jatkuu jossakin muualla.

On ollut niin masentava kesä ja syksy varsinkin kesä. On tapahtunut melkein pelkästään katastrofeja. Ahdistaa, masentaa, vituttaa ja tympii koko elämä. Muut ihmiset, minä itse, mun elämä, ympäristö, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Unohdin mainita että pelottaa myös..."

Näin siis kirjoitin syyskuussa vähän ennen osastolle menoa. Joulukuussa kotiuduttuani kirjoitin seuraavan kerran ajatuksiani näin:

30. joulukuuta 2005, 21:40

"Edellinen päiväkirjani on tallessa ja kuvaa hyvin mun vähitellen tapahtunutta romahtamista. Kun pääsin osastolta, olen lukenut sitä ja huomannut miten sekaisin kaikki oli. Joka sellaista tekstiä pystyy kirjoittamaan, ei voi muuta kuin romahtaa. Miksi romahdin? Kesä ja syksy olivat vaikeita, syksyllä kaikki vaan paheni ja paheni. Asiaa ei auttanut ainakaan se, että pitkän aikaa, noin 3 kuukautta, teeskentelin että kaikki on hyvin. Kaikki oli niin päin helvettiä kuin ihmisen elämä voi olla. Silti jaksoin hymyillä. Tein asioita ja menin menojani. En halunnut huolestuttaa ketään joten pidin kaiken salassa. Aloin viettää yhä enemmän aikaani yksin. Ryyppäsin. Hymyilin ja valehtelin kunnes en enää jaksanut.

Mua ei saanut helpolla osastolle. Kesti aika kauan suostutella mut sinne. Mutta sitten pääsin kasille ja olin siellä kuukauden. Ensimmäinen viikko on enimmäkseen hämärän peitossa, muistan asioita vain pätkittäin. Täytyy myöntää että pitkät valvomisputket on tehneet tuhoa mun psyykelle. Kuitenkin uni on yksi ihmisen perustarpeista, jos ei nuku sekoaa ennemmin tai myöhemmin. Eka yö osastolla meni hyvin, olin kuolemanväsynyt. Toisena yönä en nukkunut minuuttiakaan. Sitten sain Tenoxit ja ongelma alkoi korjaantua. Näen edelleen pahoja painajaisia, mutta osaan suhtautua niihin eri tavalla kuin ennen. Ehkä en pelkää enää niin paljon siksi, että liika valvominen on sekoittanut mun todellisuudentajua ja pahentanut ahdistusta. Nyt on helpompi ymmärtää unet vain unina, ettei kukaan pääse tekemään mulle pahaa ja etteivät painajaiset voi toteutua. Nukkuminen oli siis ensimmäinen asia jonka sain osastolla kuntoon. Loppuvaiheessa en käyttänyt Tenoxia enää joka yö ja lopulta lopetin sen kokonaan."

Voin erinomaisesti ainakin kuukauden. Olin aivan hämilläni uudesta, oudosta energisyydestä ja jaksamisesta. Luulin jo että olen lopullisesti parantunut masennuksesta. Mutta sitten... Aloin ahdistua uudelleen vähän ennen Joulua. Joulunaika on ennenkin ollut minulle synkkää aikaa. Samoin vuodenvaihde, jolloin sitä alkaa muistelemaan mitä kuluneen vuoden aikana on tapahtunut. Uuteen vuoteen liittyy toiveita ja odotuksia. Mutta myös pelkoa, että elämä jatkuu samanlaisena. Tai jopa pahempana. Päätän näihin tunnelmiin. Näkemiin.