Olin alunperin ajatellut kirjoittaa tänne loputkin koko surullisesta tapahtumasta. En jaksa. "Viime yö veti routaan tämän maan ja se maa on käärmeitä mustanaan", soi parasta aikaa. Käärmeitä, käärmeitä... Ihmiset ovat usein niitä. Uskomatonta, miten sanat valuvat tyhjyyteen. Päivällä olin vielä täynnä ideoita ja ajatuksia, joita aioin tänne kirjoittaa. Enää ei tunnu olevan mitään sanottavaa. Monesti ennenkin olen ajatellut, että enää ei ole mitään sanottavaa. Mutta nyt isäni on poissa. Hänen kuolemastaan tulee tänään kuluneeksi kaksi kuukautta (kirjoitukseni keskeytyi tässä vaiheessa, kun äitini tuli käymään. Hän kysyi mitä kuuluu. Hyväähän minulle aina... Äiti lähti ja sanoin hänelle "nähdään", kuten sanoin isälleni viimeisenä päivänä. "Nähdään, isä", koskaan emme enää nähneet. Viimeisen kerran menin terveyskeskuksen osastolle, pimeään käytävään näin isän huoneesta hohtavan kynttilänvalon ja kuulin äitini ja siskoni itkun. Näin isäni kuolleena. Hänellä oli suu auki ja kyynel silmäkulmassa. Sitä kyyneltä en koskaan unohda. Samana päivänä olimme käyneet häntä katsomassa.. Mutta isä kuoli yksin ja itkien.. Minä itken nyt, säälin isää.. Hän joutui kärsimään niin valtavia tuskia, ettei morfiinikaan tahtonut helpottaa. Miksi emme silloin jääneet isän luo? Hän kuoli muutama tunti sen jälkeen kun olimme häntä katsomassa. Olin sinä lauantaina kännissä kuten usein isän sairauden aikana. Erosin kirkosta internetin kautta muutama tunti ennen isän kuolemaa. En ala kertomaan suhteestani kristinuskoon, totean vain että erosin kirkosta samana päivänä kun täytin 18, ja liityin myöhemmin uudelleen äitini mieliksi. Se siitä. Seuraavalla viikolla isä vietiin ruumisautolla kappeliin. Isä tunsi hautaustoimiston miehen ja oli usein jutellut hänen kanssaan. Kappelissa avoimen arkun ääressä hautaustoimiston mies veisasi virren ja jopa piti pienen puheen, jota kovasti arvostan koska yleensä puheen pitäminen ei kuulu heidän toimenkuvaansa. Isä makasi arkussa. Kosketin isää, hän oli kylmä kuin pakastimesta otettu.. Hänellä oli yhä se sama kyynel silmäkulmassaan, se oli jäätynyt hänen poskelleen. Tekisin mitä vaan että saisin hänet takaisin. Haudalla käynti on aina yhtä raskasta. Kuin sairasta pilaa, kuin joku olisi vain kirjoittanut isäni nimen ristiin.. Menin vapaaehtoisesti psykiatriselle osastolle toipumaan kun hänen kuolemastaan tuli kuluneeksi kuukausi. Tänä päivänä siitä on kaksi kuukautta. Olen kotona. Olen kännissä. Kaipaan isää ja toivon että pian pääsen hänen luokseen. Ikävä on suunnaton. Enkä tiedä miten tämän kirjoituksen päättäisin...