Hei kaikki. En ole kirjoittanut tänne kuukausiin. Olen ollut lujilla isän sairastumisen ja kuoleman vuoksi. Nyt tahdon kuitenkin kertoa Teille koko tarinan, isän kolmen kuukauden taistelun elämästään ja lopulta kuoleman. Tahdon kertoa surusta. Tämän kirjoittaminen oli erittäin raskasta ja luultavasti en pysty nukkumaan tänä yönä, mutta olen silti tyytyväinen, että sain tämän viimeinkin aikaan. Toivon että tämä auttaa minua käsittelemään suruani. Kirjoitan lisää heti kun pystyn, tulen kertomaan muun muassa hautajaisista. Mutta tämä on isäni tarina. Toivottavasti jaksatte lukea.

Isä ehti kärsiä sydäninfarktin oireista jonkin aikaa, eikä suostunut menemään lääkäriin ja hän ehti saada ison infarktin. Tiistaina 4. huhtikuuta isän oireet pahenivat, rintakivun lisäksi alkoi tulla pahoinvointia. Yöllä soitimme hänelle ambulanssin. Seuraavana päivänä isä oli sydänteholla. Ehdimme äidin kanssa nähdä hänet ennen Tampereelle siirtoa. On vaikeaa kirjoittaa näistä tragedian alkuvaiheista, koska olin niin paniikissa etten kunnolla muista kaikkea. Perjantaina 7. huhtikuuta pääsimme ystäväni kyydissä Tampereelle sairaalaan. Isä oli tajuissaan, mutta letkujen ja laitteiden ympäröimänä. Hänellä oli happimaski joka piti ääntä niin etten ymmärtänyt kaikkea mitä isä sanoi. Hän oli janoinen ja pyysi vettä, mutta hänelle ei saanut antaa sitä kuin vähän kerrallaan koska keuhkoissa oli nestettä. Isä kyseli arkisia asioita kuten millainen sää ulkona on. Yritin olla itkemättä hänen aikana, käytävällä sitten vasta itkin. Pelkäsin että isä kuolee... Seuraavana päivänä isän tilanne oli parempi, mutta sitä seuraavana päivänä hän tarvitsi hengittämiseen painemaskia. Olimme äidin kanssa aivan hermona ja pelästyimme joka kerta kun puhelin soi. Pelkäsimme huonoja uutisia. Isälle tehtiin Tampereella pallolaajennus ja seuraavalla viikolla hänet siirrettiin takaisin Seinäjoen keskussairaalan sydänteholle. Parin päivän kuluttua hän pääsi tavalliselle vuodeosastolle ja olimme todella toiveikkaita hänen toipumisensa suhteen. Emme enää pelänneet huonoja uutisia niin paljon. Sunnuntaina 23. päivä haimme isän kotiin lomalle. Hänellä oli paljon hengenahdistusta eikä siksi pystynyt kunnolla nauttimaan kotona olosta. Isä tuli yhä huonovointisemmaksi ja hänet siirrettiin takaisin sydänteholle. Kävimme melkein päivittäin häntä katsomassa. Noin viikon kuluttua näkyi taas valoa tunnelin päässä. Isä oli paremmassa kunnossa. Alkoi edestakainen ramppaaminen kahden osaston välillä. Yhtenä päivänä isä voi hyvin, toisena päivänä hyvinkin huonosti. Perheemme mielialat heittelivät syvästä epätoivosta ja pelosta toiveikkuuteen. Sydämen vajaatoiminnan lisäksi isällä oli keuhkoissa nestettä. Hänelle annettiin valtavia määriä lääkkeitä eri oireisiin, hänellä oli diabetes ja verenpaineen kanssa ongelmia. Noin seitsemän viikon sairaalassa olon jälkeen hän joutui syömään neljäätoista eri lääkettä.

Perjantaina 19. toukokuuta isä pääsi taas kotiin lomalle. Oli jälleen kerran liian aikaista tulla kotiin, hän oli huonossa kunnossa. Isä tarvitsi apua liikkumisessa ja vessassa käynnissä, mutta lääkärin vastustelusta huolimatta hän kuitenkin tahtoi kotiin. Perjantaina 26. päivä istuin isän vuoteen vierellä hänen seuranaan kun äiti oli asioilla. Ensimmäistä kertaa tätä kirjoittaessani alan itkemään... Juttelimme kaikista arkisista asioista ja puhuimme kaikkea syvällistäkin. Kävi sääliksi isää, hän oli niin avuton ettei päässyt vessaankaan ilman apua. Jalat eivät tahtoneet kantaa. Muistan tuon parituntisen isän seurassa niin elävästi, etten voi muuta kuin itkeä. Juuri äsken isä vielä oli olemassa ja nyt hän on poissa. Vaikka hänen kuolemastaan onkin kulunut jo pari kuukautta, en tahdo vieläkään uskoa että isää ei enää ole. Ikävä on sanonkuvaamaton. Kun muistelen keskusteluitamme, voin melkein kuulla hänen äänensä. Muistan kun istuimme parvekkeella tupakalla ja juttelimme. Isä antoi hyviä neuvoja kun olin niiden tarpeessa. Isä lohdutti ja kannusti. Hän opetti, ettei pidä antaa periksi.

On erittäin raskasta kirjoittaa tätä. Päätin jo ennen hautajaisia alkaa kirjoittamaan tätä blogiini. Kai tämä on terapiaa ja surutyötä minulle. Koska muutenkin kirjoitan paljon, on luontevaa tehdä surutyötä näin. Toivon myös että muut rakkaan läheisensä menettäneet lukisivat tämän tietääkseen, etteivät ole asian kanssa yksin. Parin viikon sisällä olen itkenyt todella vähän, en ole halunnut ajatella isän kuolemaa, en ole halunnut kohdata sitä. Mutta nyt kun taas muistelen kaikkea, suru ja ikävä iskee vasten kasvoja. Tekisi mieli huutaa, että "tule takaisin isä!". Maanantaina kotisairaanhoitaja kävi ja soitti isälle ambulanssin, hänet vietiin takaisin sairaalaan. Muutamaa päivää myöhemmin hänet siirrettiin taas sydänteholle vajaatoiminnan takia. Paino oli noussut elimistöön kertyneen nesteen vuoksi. Isä alkoi olla välillä tosi masentunut, hän kaipasi kotiin...

Isä alkoi mennä yhä huonompaan kuntoon. Hän oli voimaton eikä pystynyt kävelemään. Äiti kävi päivittäin jumppaamassa isän jalkoja, että voimat palaisivat. Lihakset olivat alkaneet surkastua pitkän vuoteessa makaamisen vuoksi. Torstaina 8.6. isän luona kävi psykoterapeutti. Tässä vaiheessa hänelle jo annettiin masennuslääkettä. Lääkärin mukaan isän tilanne oli muuttumaton ja ajateltiin siirtoa terveyskeskukseen. Munuais ja -kaliumarvot olivat huonot ja alettiin epäillä myös Parkinsonin tautia. Rollaattorin avulla isä pystyi liikkumaan käytävällä mutta ei paljoa kerrallaan. 14.6. isä siirrettiin terveyskeskukseen. Tajusimme äidin kanssa, että isä viedään sinne koska toivoa paranemisesta ei ollut. Ettei hänen hyväkseen voinut tehdä enää mitään. Nyt alkoi kaikkein raskain vaihe. Itse yritin tukahduttaa tunteitani juomalla usein ja paljon alkoholia. Pelkäsin isän kuolemaa ja aavistelin pahaa. Olin masentunut ja peloissani. Säälin tunne isää kohtaan oli valtava. Hän alkoi oksennella hengenahdistuksen lisäksi. Isä sai normaalin hapen lisäksi toista happea, josta tuli höyryä. Se auttoi joksikin aikaa kerrallaan. Isä halusi päästä kotiin ja kotiuttamispäiväksi sovittiin keskiviikko 28.6. Mutta samana päivänä tapahtui taas käänne huonompaan. Hänellä todettiin keuhkokuume.

Torstaina minä ja äiti keskustelimme lääkärin kanssa. Hän kertoi, että ainoa mahdollisuus olisi sydämensiirto ja niin suurta leikkausta isä ei kestäisi. Saimme kuulla ettei mitään ole enää tehtävissä. Isän henkeä ahdisti, kipuihin annettiin morfiinia. Hän oli niin tuskissaan, että aivan heittelehti sängyssään. Pidin häntä kädestä ja rauhoittelin: "Kyllä se siitä, isä rakas. Älä pelkää. Lääkkeet auttaa ja pian pääset kotiin." Näin pelon ja epätoivon isän silmissä. Tunsin itseni valtavan avuttomaksi, en voinut muuta kuin pitää häntä kädestä ja yrittää lohduttaa. Yritin olla itkemättä isän aikana, ettei hän aavistelisi mitään. Menin välillä ulos tupakalle ja itkemään. Tiedän kuitenkin että isä pelkäsi kuolemaa. Hän huusi: "Anna aikaa!", "ottakaa kaikki pois" ja "auta". Sairaalapastori kävi hänen luonaan. Lääkärin mukaan kipuja ei pystynyt enempää lievittämään. Isä sai paljon morfiinia. Eräänä iltana hoitaja kertoi isälle, että hän on niin vakavasti sairas että kuolee. Isä oli sanonut: "Voi voi, näinkö mulle kävi?" Mielestäni hoitajan ei olisi pitänyt sanoa tuollaista, kun lääkärikin oli sitä mieltä ettei kannata kertoa. Tämä tieto vei isältä lopunkin taistelutahdon. Olen niin pahoillani että isä joutui kärsimään. Hänen loppuvaiheensa ei ollut enää ihmisarvoista elämää. Hän kärsi valtavia kipuja, jatkuvaa hengenahdistusta ja tukehtumisen tunnetta, masennusta, paniikkia, ahdistusta, koti-ikävää... Olen nyt niin väsynyt ja surullinen, etten jaksa kirjoittaa enempää. Jatkan tätä sitten kun taas pystyn...