Eilen kävimme taas isäni haudalla. Yöllä sovimme ystäväni kanssa, ettemme enää ole missään tekemisissä. Oudosta ystävyyssuhteestamme on koitunut harmia ja mielipahaa meille kummallekin. Itkin yöllä tämän vuoksi, koska meillä on ollut paljon hyviäkin hetkiä. Itkiessäni sanoin ääneen: "Isä rakas, tule takaisin. Tarvitsen sinua vielä." Itkin kahta kauheammin kun aloin kaivata häntä. Aina kun minulla oli huolia, pyysin isää kanssani parvekkeelle tupakalle. Kerroin isälle huoleni ja hän lohdutti. Antoi paljon hyviä neuvoja, joita en koskaan unohda. Otin sitten kolme Rivatrilia. Rauhoituin ja lopulta nukahdin.

Aamulla herätessäni fiilis oli ihan hyvä. Ajattelin, että kummallekin on parempi että päätämme ystävyyssuhteemme, vaikka hyvät muistot tuottavatkin surua. On vaikeaa luopua tärkeästä ihmisestä. Kuten jossain vanhassa runossani kirjoitin, "jäähyväiset ovat aina pieniä kuolemia." Ei auta kuin jatkaa eteenpäin. Isä olisi sanonut "älä välitä". Yritän olla välittämättä vaikka se vaikeaa onkin. Isän neuvot olivat aina hyvin yksinkertaisia mutta sitäkin viisaampia. Isän haudalla itkiessäni voin melkein tuntea hänen kätensä olkapäälläni ja kuulla sanat "älä sure". Voi kuinka häntä kaipaan! Kukaan tai mikään ei voi korvata omaa isää.

Tänään Seinäjoen keskustassa on melkoinen vilinä, koska on jotkut opiskelijoiden juhlat. Haalareihin pukeutunutta porukkaa joka paikassa. Kävin kirjastossa ja levykaupassa. Päädyin sitten torille juomaan kahvia. Tapasin veriveljeni, joka on juuri aloittanut opiskelun. Tapasin myös IRCistä tutun kaverini joka myös opiskelee. He kummatkin lähtivät, toinen kotiin ja toinen opiskelutovereidensa mukaan. Jäin yksin istumaan torin laitaan ja kiroamaan sitä, että en tunne kuuluvani mihinkään. En ole töissä, en opiskele. Suurin unelmani olisi, että pääsisin tekemään jotakin ja tuntisin kuuluvani johonkin mutta sairauteni ei tässä vaiheessa salli minun ryhtyä mihinkään. Olen liian huonossa kunnossa pystyäkseni aloittamaan opiskelun. Katsoin porukkaa torilla ja join olutta. Aloin itkeä. Onneksi minulla oli aurinkolasit. Lähdin kävelemään kohti puistoa, joka vielä hetki sitten oli täynnä juhlivia opiskelijoita. Nyt siellä ei ollut ketään. Ei muita kuin minä ja kaljakassini. Istuin penkille, poltin tupakan ja muistelin seitsemän vuotta kestänyttä terapiaani ja sitä, mistä kaikki sai alkunsa. Miten lopulta sairastuin vakavaan masennukseen. Itkin. Join olutta. Päätin tulla kotiin ja kirjoittaa, toivoen että löytyy ihmisiä jotka tämänkin tarinan lukevat.

(poistettu)